Syksyllä suunnittelin viettäväni yhden keväisen viikonlopun Roomassa.
Kun vanha sairaus muistutti olemassaolostaan ja lääkäri kielsi lentomatkat niin jouduin hautaamaan kaikki suunnitelmani.

Siitä oli seurauksena suora syöksykierre masennuksen syvimpiin syövereihin jossa rämmin itsesäälin sameassa suossa miettien miten selviäisin läpi pitkän ja pimeän talven ilman minkäänlaista matkan odotusta.
Vaan sitten syttyi päässäni lamppu tuoden valoa pimeyteen ja antaen ensiapua matkakuumeeseen.
Itänaapuriin pääsisi bussillakin ja sielläkin riittäisi yllin kyllin nähtävää.

Talossamme on lenkkisauna jonka lauteilla kokoontuu kerran viikossa mummoparlamentti jossa käsittelemme viikon tapahtumat ja päivitämme viimeiset juorut.
Kerrottuani lähteväni Pietariin sain osakseni sääliviä ja järkyttyneitä katseita. Yksi uskoi minun tulevan ryöstetyksi jo ennenkuin ehtisin bussista hotelliin, toinen arveli kanssamatkustajieni koostuvan bussillisesta vaimonhaku matkalla olevista turjakkeista ja kolmas kehoitti ottamaan mukaan omat eväät ettemme vallan nälkään nääntyisi, perillä kun meille tarjottaisi vain hapankaalia ja suolakurkkuja.
Taisivat olla mummojen muistot vanhan vallan ajalta ja kieltämättä omatkin muistoni alkoivat olla päivittämisen tarpeessa.

Joten ei muuta kuin tuulta päin ja niinpä eräänä maaliskuisena torstai aamuna nelihenkinen seurueemme nousi Neva Toursin bussiin suuntanamme Pietari.
Rajamuodollisuudet sujuivat sutjakkaasti puolessa tunnissa ilman minkäänlaisia jonoja.
Matkalla poikkesimme Terijoella missä Suomenlahden rannalla vanhat pitsihuvilat nukkuivat ruususen unta. Niiden viereen oli rakennettu venäläisten uusrikkaiden betoni linnoja jotka eivät ainakaan minun silmääni miellyttäneet.

Iltapäivällä saavuimme Pietariin ja majapaikkaamme hotelli Moskovaan. Hotelli sijaitsee Neva joen kainalossa missä pääkatu Nevski Prospekti loppuu.
Neva nukkui vielä talviunta paksun jääpeitteen alla.
Vaikka hotelli on valtava neuvostoaikainen kolossi, se ei ole silti kolkko vaan on tyylikkäästi remontoitu.
Hotellin alakerrassa on metroasema ja ruokakauppa Prisma.
Huoneet ovat siistit ja tilavat, niissä on jopa pieni jääkaappikin.

Perjantaiaamu valkeni aurinkoisena,ilmassa saattoi aistia kevään. Koska viikonloppu oli tulossa oli kaupunki ruuhkainen joten suunnistimme maaseudulle Tsarskoje Seloon.
Katariinan palatsin 300 metriä pitkä julkisivu on koristeltu veistoksilla sekä kultauksilla. Korkeiden, valkoisten lumikinosten ympäröimänä se oli majesteetillinen näky.
Nousimme portaat toiseen kerrokseen ja kierroksemme alkoi juhlasalista. Sali on valtava ja tilan tuntua lisäävät lukemattomat peilit. Seinät on koristeltu lehtikullalla ja kultaisilla lampeteilla. Kynttilöitä salissa on 670.
Samanlaisia huoneita vain hieman pienenpinä jatkuu loputtomiin kunnes tulimme kuuluisaan meripihkasaliin.
Huoneen seinät lattiasta kattoon asti on koristeltu meripihkamosaiikilla!
Venäjän historia on aina ollut loistokas, mutta myös synkkä ja julma. Täällä aloin ymmärtää myös vallankumousta. Hallitsija eli loiston keskellä kun palatsin ulkopuolella kansaa kuoli nälkään.
Teimme vielä kierroksen palatsin talvisessa puistossa. Tunnelma oli sadunomainen, täällä aika tuntui pysähtyneen. Ehkä seuraavan polun mutkan takaa vastaan kävelisi tsaari Nikolai tsaarittaren ja lasten seurassa.

Illalla olimme Nikolajevitsin palatsissa katsomassa kansantanssi esitystä. Mummollekin oli silmänruokaa kun nuoret komeat miehet tanssivat ripaskaa!
Väliajalla joimme vodkaa ja shamppanjaa sekä söimme kaviaaria.

Lauantaina aamupäivällä pietarilaisten vielä nukkuessa teimme kaupunkikiertoajelun.
Bussin ikkunasta tutkailimme kaupunkia, Verikirkolla pidimme valokuvaustauon. Kiertoajelu päättyi Iisakin aukiolle. Jos Verikirkko on feminiininen kauniine ja siroine kupolineen, niin Iisakinkirkko on maskuliininen, jykevä ja yksinkertainen.
Sisäpuolelta se oli pettymys. Olihan se kaunis ja vaikuttava,mutta koska se ei ole toimiva kirkko vaan museo, puuttui siltä henki ja elämä.
Poissa olivat ihmiset ja harras tunnelma, ei ollut lampukoita eikä suitsukkeet tuoksuneet.

Iisakinkirkolta siirryimme Eremitaasiin jossa aikaa tutustumiseen oli varattu kolme tuntia. Siinä ajassa ei ehdi raapaista edes pintaa,mutta kolmessa tunnissa täyttyy jo aivojen kovalevy,enempää ei taidettakaan pysty kerralla suodattamaan.
Kaiken lisäksi katsellessani Rubensin ja Rembrantin maalaamia pullukoita ja reheviä naisvartaloita huomasin eläväni aivan väärällä vuosisadalla.
Illalla ohjelmassa olisi ollut vielä sirkus, mutta eläinsuojelutyötä tekevänä ihmisenä jätin sen periaatteellisista syistä väliin.

Sunnuntaiaamu ja kotiinlähtö koitti liian aikaisin, paljon jäi vielä näkemättä. Päätimmekin tulla kesällä uudelleen sillä tälläinen viikonloppu matka on mukava välipala pidempiä reissuja odotellessa.
Kotimatkalla poikkesimme vielä Viipurin torille vaikka takapenkin väsynyt poikajoukko yritti sitä vastustaakin.
Huutoäänestystä ei tarvinnut pitää sillä me kaikki vanhemmat rouvashenkilöt mulkoilimme pojat hiljaisiksi.
Terveisiä vaan Tampereelle!