Eletään vuotta 1990..Olen 18-vuotias sinisilmäinen tytönhupakko..takana on kamala yläasteaika koulukiusaamisineen, kolmivuotinen lukioaika, jolloin paikkailtiin särkynyttä minää. Ylioppilaslakki on kotona hyllyn päällä, priimusstipendi odottaa hakijaansa..sitten juhlassa...

Olen junassa...matkalla...konkreettisesti ja vertauskuvallisesti...Olo on harvinaisen seesteinen ja toiverikas. Kolme likkakaveriani valmistautuu junahyttiin unta varten. Tarkoitus on matkustaa yö hytissä, aamulla määränpäänä Venetsia.

Minä jään käytävälle..annan itselleni luvan vaipua omiin ajatuksiini. Katson Italian pimenevää yötä, sametinpehmeää, kirkkaan keltaista kuuta...annnan raikkaan tuulen heilutella hiuksiani levottomasti..nojaan avonaiseen ikkunaan, kuorin poissaolevana persikkaa...tuoteen persikan vedet valuvat pitkin sormiani.

Tunnen hipaisun kädelläni..katson...nauravasilmäinen tummahko poika tarjoaa minulle paperia. Kiitän englanniksi ja naurahdan. Silmämme kohtaavat...sekunnin verran. Herään todellisuuteen; siis se oli todellisuutta...Näen kaksi ulkomaalaista poikaa ja kaksi tyttöä. Kaikki hymyilevät iloisesti ja pyytävät minua tulemaan seurakseen viereiseen istumahyttiin. En mieti yhtään, menen....Esittelemme itsemme toisillemme..Hedi, se paperipoika:)..katsoo minua ihaillen...sanoo kauniiksi..Minua?? Minä...se ainaerikirosanan nassepossu siellä yläasteella! Olen onnellinen...vapaudun täysin..meillä on todella hauskaa..puhetta riittää, kuin olisimme tunteneet pitkän aikaa, nauru helisee junan rauhallisen äänen tahdissa. Hedi haluaa ehdottomasti istua minun vieressäni, haluaa että otamme valokuvia...minä hänen sylissään..Hetken mietin, kuinka hän mahtaa nassepossun painoa kestää..sitten olemme sylikkäin. Hedi on ihan villillä päällä..hän haluaa suudella...ja kokoajan kuulen ihania asioita minusta...minusta??

Aika alkaa käydä vähiin, Hedi käy mietteliääksi..Hän kysyy. lähtisinkö hänen kanssaan Torinoon..Kieltäydyn. Vaihdamme osoitteet. Hyvästelemme. Iloinen seurue poistuu junasta..kello on ehkä kaksi yöllä. Yksi ei ole iloinen, näen surua hänen silmissään. Katson ovesta heidän lähtöään..Heidän puheensa kuulostaa tsäkätykseltä korvissani..kaikki kaivelevat taskujaan, rahoja lasketaan. Juuri ennen kuin juna jatkaa matkaansa, Hedi hyppää takaisin kyytiin. Hän nauraa poikamaisesti ja selittää..: En voi mennä, en voi..matkustan kanssasi tämän yön..aamulla palaan taksilla Torinoon, ehdin töihin.
Se ei tunnu yhtään hullulta tai omituiselta, totta kai...juuri näin. Meillä on aikaa monta tuntia, seisomme kaulakkain, nojailemme toisiimme. Minä pyörittelen Hedin tummia kiharoita sormissani. Silitämme toisiamme, ihan viattomasti. Olen onnellinen, vapaa. Vähän väliä katsomme toisiamme ja hymyilemme. Se tuntuu sielussa asti!

Aamu alkaa sarastaa..on aika erota..taas. Hedi irrottaa kultaketjustaan minulle kultakalan, paneme sen roikkumaan minun ketjuuni. Hän on jo junan toisella puolella..vielä viimeiset vannottelut ettemme unohda ikinä ja kirjoitamme heti, kun saamme kynää ja paperia..ja junan jo kiihdyttäessä, hän silittää vielä poskeani. Hän vilkuttaa, vilkuttaa....

Seuraavana päivänä minä olen hieman omissa ajatuksissani, tunsin että jotain oli tapahtunut...en vannonut ikuista rakkautta, mutta minä olin koonnut itsessäni muutaman sirpaleen kokonaiseksi...Minä, josta tuli hetkessä nainen, Hedin äidin enkeli...jaksoin taas uskoa elämään, itseeni....

Rakkaustarinamme jatkui vuosia, en sano sitä helpoksi elämänvaiheeksi...Vaikka meillä molemmilla on oma elämämme nyt, Hediä minä en koskaan unohda. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen! Minulla on kasakaupalla ihania muistoja...vanhuuden päiville.:))))